Muutama sana agilitystä

Päätin kirjoittaa postauksen uudestaan. Ja ei, en siksi että sain edellisetä niin paljon huonoa palautetta vaan siksi ettei teksti alunperinkään ollut yhtään niin onnistunut, kuin sen olisin halunnut olevan (se oli niin kuin muutamat totesivatkin ihan hajanainen ja se ei edes käsitellyt kunnolla aihetta). Mutta itseppähän sen julkaisin, oma moka siis! Tosin eipä multa useinkaan mitään järkevää kipeenä sängynpohjalla tuu mieleen... Nyt tervehtyneenä ja inspiroituneena uusi postaus aiheesta:

Postausta ei ole tarkoitettu oppaaksi tai faktapohjaiseksi väitepostaukseksi. Postauksessa on vain mielipiteitäni kokemukseni mukaan:

Minä ja Agility

• Aloitin itse ostetuilla esteillä perheemme kääpiövillakoiran kanssa keväällä 2012
• Hallilla aloin käymään 2012 syksyllä seropi narttu Iitun kanssa
• Ensimmäiset möllit Iitun kanssa 26.12.2012
• Agilityn alkeisryhmään toukokuu 2013 pihis narttu Wilman kanssa
• Talvikausi ryhmässä Rodon kanssa syksy 2013- kevät 2014 (usein lainakoira: kouluttajan sheltit, Nia tanskandoggi, kultsi Dora, Troilus jne.)
• Ekat möllit elokuu 2013 ja viralliset kisat marraskuu 2013 Rodon kanssa
• Avain kaudelle 2014
• Troilus aloitti kanssani alkeista tammikuun lopussa 2014
• Kentsu aloitti kanssani alkeet käytynä huhtikuussa 2014
• Nuorten agilityn valmennusryhmään syksy 2014 Kentsun kanssa
• Kisat (ei starit) 1lk 2014 Troilus (4), Kentsu (1), Rodo (5) +möllit (Rodo syksyllä eläkkelle)

+erilaiset luennot ja koulutukset (mm.agility tekniikka, ohjaus, lihashuolto, agilityn vaarat (sivuttuna), esteopetus..)

 Itse postaukseen:

Tuon nyt esille muutamia huomioita agilitystä, mitä tämän ikäinen harrastaja on huomioinut vielä suhteellisen lyhyellä "urallaan". Agility on yksi suosituimmista ja myös vaarallisimmista koiraurheilulajeista. Kohdalleni ei ole vielä onneksi sattunut yhtään onnettomuutta agilityn parissa, mutta kerran jouduimme aksatreeneistä lähtemään suoraan Univetiin Rodon kynnen hoitoon, kun huomattiin vasta treenejen jälkeen kun Rodo nuoli tassuaan, että kynnen päällinen melkein irti.

Tunnen kuitenkin monta joiden koirat ovat loukkaantuneet lajin parissa ja tunnen myös monta, jotka ovat itse loukkaantuneet lajin parissa. Aina herää kysymys, olisiko tapaus voitu estää? Uskon, että useimmat, jotka ovat vähäänkään viettäneet aikaa lajin parissa ovat mahdollisesti nähneet radalla sen reikäpään? No itselläni on yksi semmoinen, nimittäin Rodo. Rodo tykkää tehdä lentokeinuja, törmäillä esteisiin, paiskaantua päin rimoja jajaja... No ei. Rodo joutui alkuaikoina paljon kärsimään mun omasta ohjauksestani. En osannut yhtään ohjata Rodoa, koska olin tottunut ihan toisenlaiseen koiraan radalla. Rodo oli myös todella toispuoleinen, mikä aiheutti paljon vaikeuksia ohjauksen suunnitellussa aloittelevalle ohjaajalle.

Vielä nykyäänkin Rodo tekee lentokeinun jos en tarpeeksi painokkaasti sano sille, että otat sen kontaktin, kerran Rodo rämäytti keinulta niin kovasti alas, että sillä oli selkä seuraavat kaksi viikkoa tosi kipeenä. Olen kova syyllistämään itseäni ja opinkin todella nopeasti ohjaamaan Rodoa, jotta se ei joutuisi tekemään omia ratkaisuja tai menemään sokkona radalla. Rodolla oli myös vikaa hyppytekniikassa. Se lähti hyppyihin ihan turhan kaukaa ja usein lävähti keskelle rimaa. Tämän kanssa tehtiin hurjasti töitä ja lopulta onnistuttiinkin. Toispuoleisuudessa ongelma oli kääntymisten lisäksi se, että jos sainkin sen viime hetkellä kääntymään se saattoi hypätä siivekettä päin. Ja vaikka Rodo palautuukin todella nopeasti ja on ku ei mitään oliskaan esimerkiksi keinulla se alkoi pelkäämään pamausta eikä antanut keinun enää laskeutua loppuun asti, onneksi sekin saatiin töillä kuntoon. Rodon lanne meni myös todella pahasti jumiin kepeistä, mikä lopulta johtikin siihen, että päätin jättää sen eläkkelle. Sille löytyy muitakin lajeja, jotka eivät kuormita sen ikääntyviä niveliä ja herkästi jumiin menevää lantiota, sekä selkää. Hierojalla Rodoa käytetiin koko kevät ja tulostakin tuli. Ruokavalio ei oikein tukenut koiran harrastusta, missä mentiinkin metsään varmasti. Juottaminen oli todella laiminlyötyä välillä. Joskus vaan unohtui ja ajatteli, että kyllä se pärjää. Onneksi sain vettä kouluttajaltamme ja ryhmäläisiltä sille. Onneksi lämmitellyistä ja jäähdyttelyistä, sillä on aina pidetty hyvin kiinni. Tosin takkia ei joka kerta muistanut myöskään mukaan ottaa, mutta onneksi lämppäsin sen joka rataa ennen uudestaan. Rodo opetti niin ohjauksellisestikkin, mutta myös agilitykoiran huollon osalta mulle tosi paljon.

Osaan toimia nykyään mielestäni paremmin. Pyrin muistamaan veden (tosin lainakoirien kanssa oletan, että omistajat ottavat koirilleen vettä. Tämä ei kuitenkaan aina täyty ja tälläkin hetkellä siinä pitäisi olla itseni tiukempi.) Vesi on kuitenkin todella oleellinen osa nestetasapainoin ylläpitämistä. Olen myös miettinyt palautusjuomia, jotka ovat itselle tuttuja valjakkopuolelta. Periaatteessa joo, mutta sitten taas ei. Koirien omistajat eivät tälläisiä halua joten en voi heitä siihen pakottaa. Omalle koiralle en välttämättä jauhetta perus treeniin, koska myös monella muulla tavalla palautumista voidaan edes auttaa, mutta rankkojen treenien, kisojen ja leirien kanssa käyttäisin ehdottomasti. Toinen treenikoiristani käy säännöllisesti hierojalla, toinen ei. Yritän aina molempia tunnustella (itse olen käynyt koiran kotihieronta kurssin), että jos siellä jotain pahaa jumia olisi niin kehotan omistajia viemään ammattilaiselle. Itse veisin kovassa käytössä olevaa agilitykoiraa kerta /kk, mutta tällä hetkellä en voi omistajien valintoihin vaikuttaa kyllä. Lämmitelyistä pidän itse kiinni jos omistajilla on hirmu kiire en tietenkään voi vaatia, että koira viedään jäähdyttelemään tai se ei lähde, mutta pyrin ennalta ehkäisemään tälläiset kiire tilanteet ja sopimaan ajat niin, että aikaa jää myös oleelliselle jäähdyttely osiolle tai sitten lopetan treenit aikasempaan.

Yritän itse treenata mahdollisimman koiraa säästävästi. Teen usein treeneissä maksi koirillani medi rimoilla, pidän kertoja jolloin ei tehdä kontakteja eikä keppejä. Treenaan mahdollisimman monipuolisesti ja yritän poistua mukavuus alueiltani. Käynnissä on myös pieni kokeilu. Kentsulla on on-offit, joita yritän pitää pystyssä kaikin tavoin, kun taas Troiluksen kanssa yritän opetella rytmitettyjä juoksukontakteja. Uskon säästäväni näin Troiluksen ranteita, joissa on pientä löysyyttä mielestäni ja muutenkin opin uutta. Ennen kaikkea haluan treenata niin, että koira tulee radalle innoissaan ja lähtee radalta innoissaan. Haluan kehittyä, tulla paremmaksi ohjaajaksi ja saada suojateistani niin hyviä kuin mahdollista.

Toivoisin kovasti, että harrastajat ajattelisivat koiriaan ja lähtisivät treeneihin vain jos aikaa on myös lämppään ja jäähdyttelyyn. Toivoisin, että kun ohjaajalle itselleen tulee juoksun jälkeen jano hän ymmärtäisi, miksi koirakin haluaa vettä radan jälkeen. Toivoisin, että sen samaisen juoksun jälkeen kun ihminen pukee takin lämmikkeeksi päälleen, hän tajuaisi miksi koirakin tarvitsee sen takin vielä kipeämmin päälleen. Ja kaikista eniten toivoisin, että jokainen kiinnittäisi huomiota koiransa fiilikseen, haluaako se tehdä tätä, pitääkö se tästä ja onko se innoissaan? Jos ei, mieti mitä pitäisi tehdä toisin jotta se olisi vai onko laji koirasi mieleen alkuunkaan?

Tulin esimerkiksi eilen taas erittäin iloiseksi valkkutreeneissä, jossa mukana oli poikkeuksellisesti Troilus. Kouluttaja totesi muiden kehujensa ohella asian,jonka tulen muistamaan: "Tämän koiran kanssa vain taivas on rajana!" Koiran, joka vielä vuosi sitten huusi kuin syötävä kun toinen koira teki ihan mitä tahansa, koiran joka ei vuosi sitten osannut vielä yhtään mitään. Koiran, jonka olen itse alusta asti kouluttanut juuri sellaiseksi kuin haluan. Olen kyllä pirun tyytyväinen tuohon koiraan, en voisi kuvitella saavani yhtä hyvin käteeni sopivaa otusta. Saan tästä lajista ja nimen omaan tämän koiran kanssa tämän lajin parissa tekemisestä niin paljon, että en voi olla kuin kiitollinen.